Make each day count

Kiitos kaikille tsemppaavista viesteistä mitä on tullut viime postauksen jälkeen.

Postauksen idea ei suinkaan ollut säälin kerjääminen vaan se oli lähinnä sellainen avautuminen. Enkä suinkaan ole tekemässä itselleni mitään, elämää arvostaa enemmän, kun joku toinen sen itseltään riistää.

Haluaisin, että ahdistuksesta voitaisiin puhua, eikä mitään tarvitisi piilotella maton alle. Ja haluaisin rohkaista jokaista hakemaan apua, jos oma ajatusmaailma on sitä, että kun vaan pääsisi täältä pois. Elämä on ainutkertainen kokemus joka ei toistu.

Miun oma ahdistus tuli parhaan ystävän itsemurhasta, tuntui että kaikelta katoaa pohja, happea ei saa ja itkusta ei tule loppu. Surutyötä olen tehnyt melkein vuoden, toki ensimmäinen kuukausi, ensimmäinen syksy, ensimmäinen joulu oli vaikeita. Mutta lopulta opin elämään sen kanssa jotenkin, en täysin. Enkä varmaan koskaan opikaan. Mutta surun kanssa oppii kävelemään käsi kädessä. Välillä on päiviä, jotka ahdistavat enemmän, kuin toiset. Syyllisyys kalvaa mieltä. Mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, miten olisin voinut olla parempi ystävä. Totuus on se, etten mitään. Rakastin täysillä, olin täysillä tukena. Mutta kaikilla se ei vaan auta.

Muistakaa, että olette tärkeitä ja elämällänne on tarkoitus. Vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Ja rohkeasti hakemaan apua, kun omat voimat häviää. Ennen, kuin ne häviää kokonaan :)

"Make each day count"

Kun ahdistuksen kanssa elämisestä tulee tapa

Joka aamu, kun sä heräät. Sä teet kaiken kuin robotti, samalla tavalla kun aiemminkin.
Puet lapsen, teette aamutoimet, pakkaat laukun, meikkaat ja samalla vedät jokapäiväisen tekohymyn naamalle, että elämä sitten on ihanaa. Suuntaat autolle. Peiliin ei edes uskalla vilkaista kuin hetken, koska näät sun silmät, joka päivä. Ja tiedät sun ajatukset.  Meet lapsen hoitopaikkaaan ja kouluun, kun mitään ei ois. Tai päivität sosiaalisessa mediassa, miten ihanaa on kun alkaa koulu, alkaa loma. Shoppailit vähän uusia kuteita. Koska kulissit on hyvä pitää kasassa, ettei kukaan huomais miten paskana oot. Miten puoliso ihmettelee, kun oot alavireinen, miten suutut helposti ja otat kaiken negatiivisen itseesi, syytät itseäsi, että oonpa paska avovaimo kun unohdin jauhot ostaa.

Kylään on saapunut huono omatunto, jonka mukana tuli syyllisyys, kutsuipa se mukaansa vielä ahdistuksen. Miten ahdistus helpottaa? Menemällä lääkäriin kertomaan, että miksi sua ahdista. Lääkäri kirjoittaa sulle pikaisesti lähetteen mielenterveysyksikköön, jotta se ahdistus saataisiin purettua itkemällä, huutamalla, puhumalla. Oot toiveikas, että hei mulla on kontakti, mut otettiin tosissaan ja mä saan apua. Maksan veroja ja saan apua. Kunnes eräänä päivänä se puhelin soi ja sanotaan: kun et aio tappaa ittees ni me ei sua auteta. Se vastaus lävähtää naamaan ku märkä rätti, tuntuu, maa sun jalkojen alla murenee. Lopulta hyväksyt sen ja päätät, että sä oot vahva. Ei sua nujerra mikään. Joka päivä ajattelet asioita vähemmän, tunget muistot jonnekin aivojen perälle, kuvat piiloon ja hymyilet joka päivä. Ei mulla oo mikää hätä. Sillei voi elää pitkään. Kunnes joku päivä se paska revitään tahtomattaan auki.

Käsittelette tunnilla ihmisen kuntoutumista, luet lehdistä tarinoita tai kuulet asioista puhuttavan. Jokaisella on oikeus saada hakemaansa apua. Sit sä kelaat, että miks sua ei autettu, miks sä jäit yksin. Eikö kukaan oikeesti nähny kui paha olla sulla oli?

Otin asian puheeksi anonyymina meidän tunnilla, että jos ihminen joka hakee apua mutta ei saa sitä. Opettaja pahoitteli ja sanoi, että on ikävää kuulla tälläistä. Purin käsiäni nyrkkiin ja hampaitani yhteen ettei kyynelkanavani aukea. Sit mun puhelin alkoi vilkuttaa vihreää valoa ja mun luokkalainen laitto halitarran. Musta on ihana huomata, että mä kuulun johonkin ja mä en oo yksin. Ainakaan niin yksin. Kolme viikkoa oon ollu koulussa, jauhamassa paskaa, istumassa tunneilla ja hymyilly nii ettei kukaa nää miten paha olla mun on.


Ihmiset muistakaa, että teillä on ihmisarvo, taistelkaa siitä mikä teille kuuluu ja jos on paha olla, puhukaa, hakekaa apua. Älkää jääkö yksin.

ps. "Jokaisena vuoden päivänä henkensä itseltään riistää 2,4 ihmistä. Asia käy ilmi Tilastokeskuksen kuolemansyytilastoista, Mä voisin olla yks niistä, mutta mä päätin etten ole. "

Paluu arkeen

Hetki viimeisimmästä kirjoituksestani on kulunut. Ollaan siis auvoisesti vietetty kesälomaa. Jee. Mutta nyt on lomat lusittu ja se onkin maailman ihanin asia tällä hetkellä. Mulla alkoi pitkästä aikaa koulu ja tuntuikin ihanalta sunnuntaina pakata koululaukkua ja Juuson hoitolaukkua. Etsittiin kaikki paperit piiloistansa. Juuso siis pääsi kesälomalle ryhmäperhepäiväkoti Piilopirtistä ja aloitti maanantaina ihan oikeassa päiväkodissa. Suksimäen pk ja pienryhmä Kissat. Juusohan pääsi pienkuntoutusryhmään viivästyneen puheenkehityksen takia.

Ensimmäinen päivä oli mennyt itkuisissa merkeissä. "äiti hakee kotiin, tykkään eikkiä äitin kanssa". Laitoin vielä kaksi tuttua pehmoa mukaan lievittämään ikävää. Nyt on ensimmäinen viikko takana ja poika on kyllä tykännyt, kun on kavereita ja osa vielä tuttujakin.Vähän sivu korvalla kuullut, että hoidossa on ollut toisen lapsen osalta lyömistä, josta aionkin Juuson kanssa keskustella ja muistuttaa ettei Juuso missään tapauksessa ottaisi mallia. Kaikille pitää suoda hyvä ja turvallinen olo, niin kotona kuin hoidossa.

No mulla alko koulu ja palattiin kasvun jaksolle. Toki lukkarissa oli tyhjiä päiviä, jotka täytettiin kuntoutuksen jaksolla. Hieman on pää pyörällä, että mitä, miksi, missä, häh?! Ja kohta mua kutsuu työharjoittelupaikka. Kävin myös juttelemassa ryhmänohjaajan kanssa ja tadaaa. Valmistuminen aikaistuu 10 viikkoa, eli ensi vuoden lokakuussa mun pitäisi olla valmis lähihoitaja. En niin malta odottaa sitä :)

Tänään oli pitkästä aikaa puheterapia ja sovittiin niin, että puheterapeutti menee Juuson hoidolle ja tekevät tehtäviä. Ensi viikolla on taas psykologi ja ehkä neurologiselle polille tutkimuksiin myöhemmin. Vähän sivu korvalla kuullut, että hoidossa on ollut toisen lapsen osalta lyömistä, josta aionkin Juuson kanssa keskustella ja muistuttaa ettei Juuso missään tapauksessa ottaisi mallia.

Oikein mukava ja ripeä koulun ja hoidon aloitus ollut. Mutta ihanaa kun saa päiville tekemistä ja kunnon rytmin :)

Ps. Tulihan se ajokorttikin hommattua, helpottaa kummasti meidän kaikkien elämää ja kulkemista :)

Se tunne, kun sun lapses alkaa puhumaan

Hei sehän puhuu.
Mun kolmevuotias puhuu. 

Se tunne mulla on ollut koko tän viikon. Tuntuu, että mun sydän pakahtuu onnesta.
Mun lapsi osaa sanoa lauseen:  minä olen Juuso, minä olen poika. Jumankekka, kuus sanaa.
K U U S I sanaa, ihan oikean lauseen. Eilen Juuso oppi sanomaan, Juuson ja maidon. Ihan huikeeta edistymistä. Sanoin K:llekin päivällisellä, että mehä voitas lopettaa puheterapeutti ja palkata sut. No vitsi vitsi.

Tänään Juuso halusi mummille, soitti mummille leikkipuhelimella ja kun mummi soitti mulle, iski pojalle ujous. Pakkasin Juuson hoitorepun ja Juuso pakkasi omansa.. Eikun fillarin istuimeen ipana ja kohti mummilaa. Sinnehän se lapsi jäi innosta soikeena. Ja äiti saa vapaa aikaa.

Kävin kaupassa, herkuttelin, katsoin netflixiä, käytin koiran ja vaan nautin yksinäisyydestä. Vain minä, eläimet ja muuten tyhjä koti. Ja voin sanoa, että tekee kenelle vain hyvää.

 

Huomenna Juusolla alkaa taas isiviikonloppu ja äiti saa nauttia vaan levosta, ehkä nopeista miehistä ja kauniista naisista ;)

Kun elämä kaupungissa alkaa ahistamaan, karkaa maalle

Niin se taas viikko on melkeinpä taputeltu. Meillä on ollut varsin kiva viikko ja varsinkin viikonloppu. Alkuviikon ahkerasti harjoittelin B-kortin teoriakoetta varten. Paljon kuvia ja paljon kysymyksiä. Perjantaille oli sitten varattu teoriakoe. Hirveä paniikki ja jännitys, jalat täris ja tuntu, että vatsa kääntyy ympäri. Noin vartti koppiin astumisesta, ni oli teoriakoe takana. Huh, läpihän se meni. Enää ois kaks ajotuntia ja inssi. Taas pääsee jännittämään.

Viikon paras juttu tais olla Aurinkomatkojen sivujen selaaminen. Varasin meidän porukalle viikon loman Rodokselle. Jee ! Lähtö ois syyslomaviikolla, lokakuussa. Vielä passien ja matkavakuutuksien hommaaminen ja voidaan jäädä odottamaan lomaa. Vähän reilu kuukausi ois vielä lomaa jäljellä. Vielä tässä kerkee tehä yhtä ja toista, kuten suunnata kohti lintsiä. En kyllä malta oottaa, että päästään suuntaamaan lentokentälle :)

                                                Saatiin vähän suklaata Fazerilta :)


K:n ollessa töissä tai nukkumassa, ni laittelin vähän kotia. Wish:istä tilaamani seinätarrat tuli, makuuhuoneen tarrat meni vähä vinoon, mutta eipä se oo niin justiinsa :)

Eilen suunnattiin Kouvolaan kenkäkaupoille. Yhdeksän kauppaa sai kiertää, ennen ku mies löys kengät, jotka mahtuu sen jalkoihin. Napattiin siinä sen kummipoika mukaan, käytiin kotona pakkaamassa vaatteet, ruoat, koira mukaan ja lähdettiin anoppilaan. Eiku laps iltapalan jälkeen nukkumaan ja me päästiin kahdestaan saunaan. Mitä luksusta. Puusauna ja uiminen.

Juuson puhe on taas menny vauhilla eteenpäin. Hienosti alkaa lauseita muodostumaan ja sanoista saamaan enemmän selvää :) Eilen iltapalalla kertoi appivanhemmille, että hän on Juuso ja hän on poika. Ihana vesseli <3

Aamulla ipana huitas pihalle juoksemaan ja me muut aamupalan jälkeen perään. Siinä se päivä meni pellolla palloa potkiessa ja frisbeetä heitellessä. Laiteltiin siinä sivussa vähän toista autoa kuntoon ja vietiin ipana uimaan. Mukavat rajat yläkropassa ja huomenna suunta anoppilaan. Uudestaan.

Onneks  nappasin tuon järkkärin mukaan, hieman saa parempia kuvia, kun tuolla mun paskalla s3:lla.

Äitikään ei aina jaksa.

On kaksi tapausta. Tapaus a. Mukava, kiltti äiti, joka ei osaa sanoa ei. Todennäköisesti tapaus on yksinhuoltaja, joka on aina lapsensa kanssa.

Sitten on tapaus b. Äiti, itsekeskeinen, ilkeä ja omaa etua häikäilemättömästi tavoitteleva. Todennäköisesti yksinhuoltaja, koska kukaan mies ei kestä sitä itserakkauden määrää, jota henkilö b antaa.

On myös olemassa henkilötyyppi c. Vaivattomasti, viattomasti ja silmiä räpäyttämättä käyttää säälimättä hyväkseen ihmisiä. Ja vielä niin hienosti, että kun asia lopulta tulee julki, ei kukaan osaa häntä siitä syyttää. Koska hän omaa mainiot puheenlahjat ja velkakirja on, hävinnyt.

Henkilö b höykyyttää ja kyykyttää henkilö a:ta aivan satanolla. Jos et hoida lastani, pistän välit poikki. Jos et auta, en halua nähdä sua enää koskaan. Mutta miksi jonkun muun pitäisi sitä lasta hoitaa? Lapsi on onnekas, jos hänellä on vanhemmat, isovanhemmat, kummit, sedät, enot,tädit. Ymmärrän joo, että joskus väsyy. Kuka ei väsyis. Sillon tarvii apua ja kun sitä saa, se on vaan hyvästä. Miksi, jonkun muun pitäisi sitä lasta hoitaa viikonloppuisin? Eikö se ole sen tehtävä, kuka lapsen on tähän maailman synnyttänyt. Eikö sillon sitoudu hoitamaan lasta, niin pitkään, kun hän on lapsi.

En sano, että en itse olisi koskaan pyytänyt hoitoapua. En sano, etten koskaan olisi ruikuttanut elämän olevan aivan paskaa. Itse olen lapseni tehnyt, itse sen myös hoidan. Mä joskus sanoin mun ystävälle, että välillä on niiitä päiviä, ku itkee itsensä uneen, ku on eka väkipakolla rauhotellut kolmevuotiasta ja on itse niin poikki, että tuntee olevansa paska mutsi. Mun ystävä totes, että "sellasta se elämä on". Sillon mä ajattelin, että 15 vuotta ku jaksan purra hammasta yhteen ja hymyillä ni kaikki on jees. Ei mun pidä valittaa kellekään, että oon väsyny. Tai saada Juusoa hoitoon. Mä tän tien valitsin melkein neljä vuotta sitten. Melkein neljä. Ei kukaan muu. Se on mun lapsi ja hoito- ja kasvatusvastuu on mulla ( ja lapsen isällä).

Mun äiti sano ettei jaksa auttaa. Okei. Ei sun tarvii. Sä oot kasvatustyös tehny mun kanssa, ei sun tarvii mun lasta kasvattaaa. Mutta ois kiva ku näkisit sitä. Kun se tuli meille pitkän ajan jälkeen ja mun poika vierasti sitä, ni se tais herättää sen. Sen jälkeen Juuso on saanu olla mummilla kahdesti yötä, mummi on hoitanut Juusoa 98% mun teoriatuntien ajan. Ja myös ajotuntien ajan. Ja eilen Juuso sano, että soittaa mummille leikkipuhelimella ja että mummi hakee. Mummi on Juusolle rakas, eikä Juuso enää vierasta mummia. Vaan uskaltaa myös näyttää oman temperamenttisen luonteen sille. 

Jokainen on varmasti törmännyt erilaisiin äiti-tyyppeihin. Niin myös allekirjoittanut. Onneksi olen saanut karsia elämästäni niitä ihmisiä, mitkä henkisesti kuluttaa aivan liikaa. Pettämistä, valehtelua ja manipuloimista. Onneksi myös ihmiset ovat tajunneet poistaa minut elämästään. Miksi? Varmaan siksi, että päätin itse syrjäytyä, heistä. Miksi en pidä yhteyttä, koska se on liian kuluttavaa.

Ystävyyden pitäisi olla kahden ihmisen välinen liitto. Molemminpuolinen. Ei yksipuolinen. Ei sitä, että toinen aina auttaa ja uhrautuu, kysyy miten menee ja nähtäiskö. Ystävyys on kuin parisuhde, sitäkin pitää hoitaa, ei se hoitamattomana pärjää.

" Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin "

Me suunniteltiin viime vuonna , että tänä vuonna lähdetään lomalle. Jonnekin missä on lämmintä ja voin uittaa meressä mun jalkoja. No meille tuli mutta. Sellanen aika iso, kuin takuuvuokra. No tottakaihan me halutaan asua yhdessä, isossa kolmiossa jossa on oma sauna ja melkein oma takapiha.

Sitten itse asiaan. En muistanut, että olin osallistunut Facebookissa Fazerin Geisha- kilpailuun. Kunnes viime viikolla mun luokkakaveri laittaa viestiä, että tsekkaa sun mailis, asap. Ollaan voitettu pääpalkinto. En usko, ajattelin. Menin kattomaan sähköpostin, eikä siellä mitään ollu. Vai oliko sittenkin. "Voitit pääpalkinnon, onneksi olkoon". Lahjakortti tulee varmaan tällä viikolla postissa. Mahtavaa, 2000€:n voitto, jolla meidän perhe pääsee nauttimaan etelän lämmöstä. Ansaitusti.

Eihän kukaan voi tuollasta uutista kevyesti niellä. Varmasti monella tuli karvas myrkky kurkunpäähän, miksi se mutta en mä. Jos et veikkaa, et voi voittaa. Tällä kertaa, se voitto osu mulle, joku päivä se voi osua sulle. Nyt mä laitan meidän passihakemukset vetämään, selailen Aurinkomatkojen esitteitä, googlettelen eri kohteita ja kun mun syysloma koittaa, meidän perhe lentää sinivalkoisin siivin etelään, upottaa varpaat kuumaan hiekkaan, ui turkoosinsinisessä meressä ja lataa akut tulevaa loppuvuotta varten. Koska jumalauta, me ollaan oikeesti ansaittu tää. :)


Ps. Mulla oli tänään liukasajo Juvalla, joka meni aivan nappiin. Ajo sinne ja itse radalla cruisailu. Enää ois pimeän simulaattori jäljellä, kaksi ajotuntia ja sit valmistautuminen itse tutkinnon suorittamista varten. Mahtava tunne ! Heinäkuussa mä toivottavasti saan huristella Tampereelle ja takaisin. :)

Täydellinen äiti - Ei sellaista olekaan.

Kukaan ei ole täydellinen, ei kukaan. Ei kukaan voi olla täydellinen. Jostakin voi tuntua siltä, että on täydellinen ja vuoden mutsi. No jokainen voi omassa päässä olla mitä vaan. Mä ajattelen täydellisyydestä, että se on sitä, kun pidetää luurangot kaapissa ja kulissit kasassa. Samaa mä joskus ajattelen myös itsestäni. Tarkoitan omalla kohdallani sitä, että vaikka on miten paskana oma pää tai oma mieli, ni sitä ei ulospäin näytetä. Tai, kun on päiviä ettei jaksa siivota, ni meille ei lasketa ketään. Vaan oma perhe näkee sen kaaoksen mikä kotona on. Sit on niitä päiviä, kun tuntuu et hukkuu onnellisuuteen ja voi sen näyttää muille. Sitten kuvaan tulee kateus. Yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Ollaan kateellisia toisen onnellisuudesta tai vaikka työpaikasta tai mistä tahansa. Päälle päin kyllä ollaan iloisia ja tyytyväisiä mutta pinnan alla kiehuu. Miksi? Jos sä haluut unelmien duunin, ni kouluta itses, hanki työkokemusta ja hae töihin. Ei se oo nii vaikeeta, se on sun valintas. Elämä on valintoja täynnä. Tumma vai vaalea, hyvä vai huono, iloinen vai masentunut ja sitä rataa.

Oon nyt viime aikoina hirveesti pohtinu valintoja. Jokainen tekee omat valintansa itse. Valitset vaikka sitten uran tai perheen väliltä. Joka tapauksessa aina ei voi saada kaikkea. Tai ei ainakaan samanaikaisesti.

Faktahan on se, että kaikkea ei voi omistaa tai kaikkea ei vaan voi pelkästään itse saada. Myös muutkin ovat oikeutettuja vaikka erilaisia apuja saamaan. Miksi siis olla katkera muille, muiden saamasta avusta. Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, mä sanon useasti. Välillä ei vaan voi, tekis mieli ottaa kii ja ravistella, että etkö sä oikeesti tajuu kui tyhmä oot. Tai kui tyhmältä, sun puheet saa sut vaikuttamaan.

Mun mielestä toi kuva on tosi hyvä. Siks mä yritän olla hyvä äiti ja parempi äiti. Mä pyrin parempaan. Ei oo mun lapsen vika etten ymmärrä, ei oo mun lapsen vika ku oon väsyny. Puren hammasta ja hymyilen. Elämä voittaa kuitenkin, aina :)

" Jos kaadut aina vaan, ajattele, ettei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä."

Meillä oli ihan kiva viikonloppu. Saatiin aika hyvin laiteltua kotia meidän näköiseksi. Hyllyjä seinille ja jopa pieneen ikkunaan sälekaihtimet, jotka sopivatkin kuin nenä päähän. Päiväkodista on tullut toivetta, että Juuson motorisia taitoja harjoitettaisiin myös kotioloissa, mikä on tietysti aivan suotavaa. Perinteiset metsäretket on ollut tosi kova sana. Maasto on mukavan epätasaista, joten Juusokin joutuu hieman keskittymään enemmän kävelyyn. Toimintaterapeutti kartoitti Juuson motorisia taitoja. Keskilinjan ylittämistä pitää treenata muunmuassa siten, että ruokailussa asetetaan välineet lautasen yläpuolelle, ja Juuso valitsee kummalla kädellä välineet ottaa. No karkasi vähän taas eri uralle koko aihe. Mutta siis harjoiteltiin eilen pyörällä ajoa. Ensimmäisen kerran kun apupyörä tökkäisi asfaltin epätasaiseen kohtaan ja pyörä kaatui, Juuso meinasi luovuttaa. Äitillä meinasi vähän väsymys kiristää hermoja. " Jos sä sä kaadut, ni nouse ylös ja yritä uudelleen." Saatiin sit kuitenkin Juuso pyöräilemään ja kun K pyöräili omallaan, se innosti Juusoa vielä enemmän. Tähän väliin ois hirveesti kuviakin, mutta en saa K:n koneelle niitä nyt puhelimella.

Hieman haastava viikko tulossa, kun K on yöt töissä ja mä Juuson kanssa kotona. No Juuso on maantaista keskiviikkoon hoidossa, mulla on huomenna ajotunti ja iltapäivällä haenkin Juuson hoidosta. Perjantaina Juuso menee taas isälleen viikonlopuksi ja me vietetään tupareita. Toivottavasti mukavasti pääsee kavereitakin osallistumaan. Jopa Tampereelta tulee ystävä emäntänsä kanssa, en malta odottaa, että päästään häneen tutustumaan :)

Miksi viikko on haastava? Siksi, että Juuso tykkää kovasti kokeilla rajojaan silloin, kun ollaan kahden. Mutta eiköhän tästäkin selvitä :)

"kaadut nouset,

 ylös taas.

yhä uudelleen,

ja ymmärrät sen.

pienet kolhut suuret murheet 

käsikkäin käy.

kanssa riemun 

oivallusten suurimpien."

Oisko teillä jotain mistä haluaisitte mun kirjoittavan? Tai kenties kysymyksiä :)?

Kun pöly laskeutuu

Meillä kävi tänään se psykologi aamulla ja K jo eilen vitsaili, että kumpaakohan se kallonkutistaja tulee katsomaan, äitiä vai lasta. No Juusoahan se tällä kertaa tuli katsomaan. Sitä miten Juuso leikkii kotona, mistä hän tykkää ja millainen hän on kotona.

Juuso aluksi vierasti tosi paljon ja käytös oli lähinnä esitystä. Siitä hän rentoutu ja puhettakin alkoi tulla. Lähinnä se on sitä omaa kieltä, josta juuri kukaan ei saa selvää, en edes minä. Pyysimme Juusoa näyttämään huoneensa ja sieltä mielenkiintoisimmat onkin barbababa-kortit, jossa toisessa kortissa on numero ja toisessa yhtä monta barbababaa, kuin numero kertoo. Leikimme pallomeripalloilla heitttelyä ja vierittelyä. Psykologi oli ehkä reilun tunnin ja saatiin samalla uusi aika elokuulle. Näillä näkymin käyntejä tulee olemaan useammin ja tiheämmin, että voidaan jotenkin Juusoa tutkia.

Ja tämä seuraava on niille ketkä oikeasti epäilee Juusoa. Juuso on minun lapseni ja minä tiedän mitä Juuso osaa ja mitä ei. Minä tiedän lapseni vahvuudet ja heikkoudet. Juuso tarvitsee tukea puheenkehityksessä ja siksi Juuso aloittaa elokuussaa pienkuntoutusryhmä, kissoissa. Ei siksi, että minä sen päätän vaan siksi, että meitä auttaneet tahot (ryhmis piilopirtti, puheterapeutti, toimintaterapeutti ja päivähoidon ohjaaja) päättivät sen meidän vanhempien puolesta. Juuson puhe on vielä sellaista, että jos sitä ei tueta, ei Juuso ole valmis aloittamaan koulua, silloin kun sen aika on.

Kun puhutte Juusosta, puhutte minun  lapsestani.

Kaikki ne ketkä koette kateutta, närää, niin unohtakaa se. Ei meidän elämä ole helppoa, ei ole koskaan ollutkaan. Olinhan reilun kolmevuotta yksinhuoltaja.

Mistähän sitä alottaisi, varmaan puhtaalta pöydältä.

No ketä me sit ollaan?

Mä oon Veera, 28 vuotias, lähihoitajaopiskelija, avopuolisona on K, joka on mua vuoden vanhempi ja meidän kanssa asuu mun poika Juuso, Juuso on kohta 3,5 vuotias. Lisäksi meidän kanssa asuu meijän karvakorvat eli 11v Tepi koira ja 6v Miisu kissa. Eli mukavan räväkkä ja räiskyvä porukka.

 Muutettiin tuossa toukokuun lopussa uuteen kotiin. Saunalliseen kolmioon, Kaituenmäelle. Ihanaa, vihdoin oma makuuhuone ja sauna.

Juusohan otti muutin aika hyvin. Ensimmäinen ilta kolmistaan oli jännittävää meille kaikille. Juusolla oli vähän lämpöä ja vatsakin meni sekaisin. "äikä, mennää kokii". Kulta, kun tää on meidän koti nyt. 

Juuso on näin kesäkuun kymppiläisenä hoidossa ryhmäperhepäiväkoti Piilopirtissä. Hoitopäiviä on sen noin kymmenen, toki enemmänkin saa jos on hiljaista. Mikä auttaa Juusoa puhumisen opettelussa. 


Miksi ihmeessä tämmöinen blogi?

Mun pojalla on viivästynyt puheenkehitys, eli Juuson puhe on tosi outoa ja sitä ei ihan kaikki ymmärrä. Mun elämä soljuu tän tunneskaalan mukana. Välillä on helpompia päiviä ja välillä huonompia. Päiviä, jolloin tuntuu kun ois maailman paskin mutsi, kun ei tajunnut mitä lapsi yritti viestittää. Lapsi ei tiedä miksi äiti ei ymmärrä ja turhautuu, huutaa ja raivoaa. Tymmä äikä !

Juuso on ollu reilun vuoden päivähoidossa. Se herätti närää ja kateutta, että kun mä hengailin himassa, kun lapsi oli hoidossa. Reiluako? Kyllä. Mä en äitinä mitenkään osannut opettaa lastani niin hyvin, kuin ammattilaiset. Sen aikana kuvioihin tuli käynnit puheterapeutin ja toimintaterapeutin luona. Toimintaterapeutti kartoitti Juuson motoriset taidot ja kertoi, mitä Juuson kanssa tulee tehdä. Monta kertaa vuodessa olleet palaverit, jossa me vanhemmat kuunneltiin, missä lapsemme tarvitsee tukea ja missä Juuso on hyvä. 

Huomenna meille tulee kuvioihin psykologi, joka tulee tekemään kotikäynnin, arvioidakseen Juuson leikkimistä ja toimimista kotona. Mutta siitä joskus enemmän. Sisustuskärpänen iski, joten lähden laittelemaan kotia kuntoon ennen, kuin mies palaa töistä :)

- Veera