Make each day count

Kiitos kaikille tsemppaavista viesteistä mitä on tullut viime postauksen jälkeen.

Postauksen idea ei suinkaan ollut säälin kerjääminen vaan se oli lähinnä sellainen avautuminen. Enkä suinkaan ole tekemässä itselleni mitään, elämää arvostaa enemmän, kun joku toinen sen itseltään riistää.

Haluaisin, että ahdistuksesta voitaisiin puhua, eikä mitään tarvitisi piilotella maton alle. Ja haluaisin rohkaista jokaista hakemaan apua, jos oma ajatusmaailma on sitä, että kun vaan pääsisi täältä pois. Elämä on ainutkertainen kokemus joka ei toistu.

Miun oma ahdistus tuli parhaan ystävän itsemurhasta, tuntui että kaikelta katoaa pohja, happea ei saa ja itkusta ei tule loppu. Surutyötä olen tehnyt melkein vuoden, toki ensimmäinen kuukausi, ensimmäinen syksy, ensimmäinen joulu oli vaikeita. Mutta lopulta opin elämään sen kanssa jotenkin, en täysin. Enkä varmaan koskaan opikaan. Mutta surun kanssa oppii kävelemään käsi kädessä. Välillä on päiviä, jotka ahdistavat enemmän, kuin toiset. Syyllisyys kalvaa mieltä. Mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, miten olisin voinut olla parempi ystävä. Totuus on se, etten mitään. Rakastin täysillä, olin täysillä tukena. Mutta kaikilla se ei vaan auta.

Muistakaa, että olette tärkeitä ja elämällänne on tarkoitus. Vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Ja rohkeasti hakemaan apua, kun omat voimat häviää. Ennen, kuin ne häviää kokonaan :)

"Make each day count"

Kun ahdistuksen kanssa elämisestä tulee tapa

Joka aamu, kun sä heräät. Sä teet kaiken kuin robotti, samalla tavalla kun aiemminkin.
Puet lapsen, teette aamutoimet, pakkaat laukun, meikkaat ja samalla vedät jokapäiväisen tekohymyn naamalle, että elämä sitten on ihanaa. Suuntaat autolle. Peiliin ei edes uskalla vilkaista kuin hetken, koska näät sun silmät, joka päivä. Ja tiedät sun ajatukset.  Meet lapsen hoitopaikkaaan ja kouluun, kun mitään ei ois. Tai päivität sosiaalisessa mediassa, miten ihanaa on kun alkaa koulu, alkaa loma. Shoppailit vähän uusia kuteita. Koska kulissit on hyvä pitää kasassa, ettei kukaan huomais miten paskana oot. Miten puoliso ihmettelee, kun oot alavireinen, miten suutut helposti ja otat kaiken negatiivisen itseesi, syytät itseäsi, että oonpa paska avovaimo kun unohdin jauhot ostaa.

Kylään on saapunut huono omatunto, jonka mukana tuli syyllisyys, kutsuipa se mukaansa vielä ahdistuksen. Miten ahdistus helpottaa? Menemällä lääkäriin kertomaan, että miksi sua ahdista. Lääkäri kirjoittaa sulle pikaisesti lähetteen mielenterveysyksikköön, jotta se ahdistus saataisiin purettua itkemällä, huutamalla, puhumalla. Oot toiveikas, että hei mulla on kontakti, mut otettiin tosissaan ja mä saan apua. Maksan veroja ja saan apua. Kunnes eräänä päivänä se puhelin soi ja sanotaan: kun et aio tappaa ittees ni me ei sua auteta. Se vastaus lävähtää naamaan ku märkä rätti, tuntuu, maa sun jalkojen alla murenee. Lopulta hyväksyt sen ja päätät, että sä oot vahva. Ei sua nujerra mikään. Joka päivä ajattelet asioita vähemmän, tunget muistot jonnekin aivojen perälle, kuvat piiloon ja hymyilet joka päivä. Ei mulla oo mikää hätä. Sillei voi elää pitkään. Kunnes joku päivä se paska revitään tahtomattaan auki.

Käsittelette tunnilla ihmisen kuntoutumista, luet lehdistä tarinoita tai kuulet asioista puhuttavan. Jokaisella on oikeus saada hakemaansa apua. Sit sä kelaat, että miks sua ei autettu, miks sä jäit yksin. Eikö kukaan oikeesti nähny kui paha olla sulla oli?

Otin asian puheeksi anonyymina meidän tunnilla, että jos ihminen joka hakee apua mutta ei saa sitä. Opettaja pahoitteli ja sanoi, että on ikävää kuulla tälläistä. Purin käsiäni nyrkkiin ja hampaitani yhteen ettei kyynelkanavani aukea. Sit mun puhelin alkoi vilkuttaa vihreää valoa ja mun luokkalainen laitto halitarran. Musta on ihana huomata, että mä kuulun johonkin ja mä en oo yksin. Ainakaan niin yksin. Kolme viikkoa oon ollu koulussa, jauhamassa paskaa, istumassa tunneilla ja hymyilly nii ettei kukaa nää miten paha olla mun on.


Ihmiset muistakaa, että teillä on ihmisarvo, taistelkaa siitä mikä teille kuuluu ja jos on paha olla, puhukaa, hakekaa apua. Älkää jääkö yksin.

ps. "Jokaisena vuoden päivänä henkensä itseltään riistää 2,4 ihmistä. Asia käy ilmi Tilastokeskuksen kuolemansyytilastoista, Mä voisin olla yks niistä, mutta mä päätin etten ole. "

Paluu arkeen

Hetki viimeisimmästä kirjoituksestani on kulunut. Ollaan siis auvoisesti vietetty kesälomaa. Jee. Mutta nyt on lomat lusittu ja se onkin maailman ihanin asia tällä hetkellä. Mulla alkoi pitkästä aikaa koulu ja tuntuikin ihanalta sunnuntaina pakata koululaukkua ja Juuson hoitolaukkua. Etsittiin kaikki paperit piiloistansa. Juuso siis pääsi kesälomalle ryhmäperhepäiväkoti Piilopirtistä ja aloitti maanantaina ihan oikeassa päiväkodissa. Suksimäen pk ja pienryhmä Kissat. Juusohan pääsi pienkuntoutusryhmään viivästyneen puheenkehityksen takia.

Ensimmäinen päivä oli mennyt itkuisissa merkeissä. "äiti hakee kotiin, tykkään eikkiä äitin kanssa". Laitoin vielä kaksi tuttua pehmoa mukaan lievittämään ikävää. Nyt on ensimmäinen viikko takana ja poika on kyllä tykännyt, kun on kavereita ja osa vielä tuttujakin.Vähän sivu korvalla kuullut, että hoidossa on ollut toisen lapsen osalta lyömistä, josta aionkin Juuson kanssa keskustella ja muistuttaa ettei Juuso missään tapauksessa ottaisi mallia. Kaikille pitää suoda hyvä ja turvallinen olo, niin kotona kuin hoidossa.

No mulla alko koulu ja palattiin kasvun jaksolle. Toki lukkarissa oli tyhjiä päiviä, jotka täytettiin kuntoutuksen jaksolla. Hieman on pää pyörällä, että mitä, miksi, missä, häh?! Ja kohta mua kutsuu työharjoittelupaikka. Kävin myös juttelemassa ryhmänohjaajan kanssa ja tadaaa. Valmistuminen aikaistuu 10 viikkoa, eli ensi vuoden lokakuussa mun pitäisi olla valmis lähihoitaja. En niin malta odottaa sitä :)

Tänään oli pitkästä aikaa puheterapia ja sovittiin niin, että puheterapeutti menee Juuson hoidolle ja tekevät tehtäviä. Ensi viikolla on taas psykologi ja ehkä neurologiselle polille tutkimuksiin myöhemmin. Vähän sivu korvalla kuullut, että hoidossa on ollut toisen lapsen osalta lyömistä, josta aionkin Juuson kanssa keskustella ja muistuttaa ettei Juuso missään tapauksessa ottaisi mallia.

Oikein mukava ja ripeä koulun ja hoidon aloitus ollut. Mutta ihanaa kun saa päiville tekemistä ja kunnon rytmin :)

Ps. Tulihan se ajokorttikin hommattua, helpottaa kummasti meidän kaikkien elämää ja kulkemista :)