Joka aamu, kun sä heräät. Sä teet kaiken kuin robotti, samalla tavalla kun aiemminkin.
Puet lapsen, teette aamutoimet, pakkaat laukun, meikkaat ja samalla vedät jokapäiväisen tekohymyn naamalle, että elämä sitten on ihanaa. Suuntaat autolle. Peiliin ei edes uskalla vilkaista kuin hetken, koska näät sun silmät, joka päivä. Ja tiedät sun ajatukset. Meet lapsen hoitopaikkaaan ja kouluun, kun mitään ei ois. Tai päivität sosiaalisessa mediassa, miten ihanaa on kun alkaa koulu, alkaa loma. Shoppailit vähän uusia kuteita. Koska kulissit on hyvä pitää kasassa, ettei kukaan huomais miten paskana oot. Miten puoliso ihmettelee, kun oot alavireinen, miten suutut helposti ja otat kaiken negatiivisen itseesi, syytät itseäsi, että oonpa paska avovaimo kun unohdin jauhot ostaa.
Kylään on saapunut huono omatunto, jonka mukana tuli syyllisyys, kutsuipa se mukaansa vielä ahdistuksen. Miten ahdistus helpottaa? Menemällä lääkäriin kertomaan, että miksi sua ahdista. Lääkäri kirjoittaa sulle pikaisesti lähetteen mielenterveysyksikköön, jotta se ahdistus saataisiin purettua itkemällä, huutamalla, puhumalla. Oot toiveikas, että hei mulla on kontakti, mut otettiin tosissaan ja mä saan apua. Maksan veroja ja saan apua. Kunnes eräänä päivänä se puhelin soi ja sanotaan: kun et aio tappaa ittees ni me ei sua auteta. Se vastaus lävähtää naamaan ku märkä rätti, tuntuu, maa sun jalkojen alla murenee. Lopulta hyväksyt sen ja päätät, että sä oot vahva. Ei sua nujerra mikään. Joka päivä ajattelet asioita vähemmän, tunget muistot jonnekin aivojen perälle, kuvat piiloon ja hymyilet joka päivä. Ei mulla oo mikää hätä. Sillei voi elää pitkään. Kunnes joku päivä se paska revitään tahtomattaan auki.
Käsittelette tunnilla ihmisen kuntoutumista, luet lehdistä tarinoita tai kuulet asioista puhuttavan. Jokaisella on oikeus saada hakemaansa apua. Sit sä kelaat, että miks sua ei autettu, miks sä jäit yksin. Eikö kukaan oikeesti nähny kui paha olla sulla oli?
Otin asian puheeksi anonyymina meidän tunnilla, että jos ihminen joka hakee apua mutta ei saa sitä. Opettaja pahoitteli ja sanoi, että on ikävää kuulla tälläistä. Purin käsiäni nyrkkiin ja hampaitani yhteen ettei kyynelkanavani aukea. Sit mun puhelin alkoi vilkuttaa vihreää valoa ja mun luokkalainen laitto halitarran. Musta on ihana huomata, että mä kuulun johonkin ja mä en oo yksin. Ainakaan niin yksin. Kolme viikkoa oon ollu koulussa, jauhamassa paskaa, istumassa tunneilla ja hymyilly nii ettei kukaa nää miten paha olla mun on.
Ihmiset muistakaa, että teillä on ihmisarvo, taistelkaa siitä mikä teille kuuluu ja jos on paha olla, puhukaa, hakekaa apua. Älkää jääkö yksin.
ps. "Jokaisena vuoden päivänä henkensä itseltään riistää 2,4 ihmistä. Asia käy ilmi Tilastokeskuksen kuolemansyytilastoista, Mä voisin olla yks niistä, mutta mä päätin etten ole. "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti