Make each day count

Kiitos kaikille tsemppaavista viesteistä mitä on tullut viime postauksen jälkeen.

Postauksen idea ei suinkaan ollut säälin kerjääminen vaan se oli lähinnä sellainen avautuminen. Enkä suinkaan ole tekemässä itselleni mitään, elämää arvostaa enemmän, kun joku toinen sen itseltään riistää.

Haluaisin, että ahdistuksesta voitaisiin puhua, eikä mitään tarvitisi piilotella maton alle. Ja haluaisin rohkaista jokaista hakemaan apua, jos oma ajatusmaailma on sitä, että kun vaan pääsisi täältä pois. Elämä on ainutkertainen kokemus joka ei toistu.

Miun oma ahdistus tuli parhaan ystävän itsemurhasta, tuntui että kaikelta katoaa pohja, happea ei saa ja itkusta ei tule loppu. Surutyötä olen tehnyt melkein vuoden, toki ensimmäinen kuukausi, ensimmäinen syksy, ensimmäinen joulu oli vaikeita. Mutta lopulta opin elämään sen kanssa jotenkin, en täysin. Enkä varmaan koskaan opikaan. Mutta surun kanssa oppii kävelemään käsi kädessä. Välillä on päiviä, jotka ahdistavat enemmän, kuin toiset. Syyllisyys kalvaa mieltä. Mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, miten olisin voinut olla parempi ystävä. Totuus on se, etten mitään. Rakastin täysillä, olin täysillä tukena. Mutta kaikilla se ei vaan auta.

Muistakaa, että olette tärkeitä ja elämällänne on tarkoitus. Vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Ja rohkeasti hakemaan apua, kun omat voimat häviää. Ennen, kuin ne häviää kokonaan :)

"Make each day count"